Metroliikenne alkoi aamukuudelta ja melkein ensimmäiseen junaan ehdinkin. Junat muuten liikkuvat sekunnilleen viiden minuutin välein ja ensimmäinen vaunu on ns. gold class, joka maksaa vähän enemmän, mutta jossa ei ole tungosta. Seuraava vaunu on naisille, lastenvaunuille ja vammaisille. Minä kuitenkin tyydyin karvahattupuoleen (huono vertaus kyllä, kun yölläkin on lämpöä 18 astetta).
Unionin asemalla (ei bensiksellä) jäin pois, kuten pitikin. Olin Suomessa katsonut Street Viewistä, että pitäisi löytää kävelysilta ison tien yli ja siitä olisi hotelliin vain n. 300 m. Silta löytyikin, mutta maisemat sen takana olivat ihan erilaisia kuin Googlen kuvissa. Oli vielä aamuhämärä ja sillalla kohtasin alkuasukkaan puhtaanvalkoisessa kauhtanassa, salkku kainalossa. Kysyin, missä olisi 38. katu. Nimittäin vaikka hotellin osoite netissä on Al Raqqa road, oikea osoite on tuo pienempi katu. Hyvin ystävällisesti mies selitti ettei kyllä tiennyt, ei hotellianikaan. No, kysyvä ei tieltä eksy. Seuraavaksi kohtasin intialaisen näköisen kadunlakaisijan, hänen nyt kyllä pitäisi tietää. Mutta ei. Aikani hortoiltuani joku selitti, mikä tie on se Al Raqqa. Kävelysiltoja olikin kaksi ja olin valinnut juuri sen väärän. Kun suunnat selvisivät, löytyi hotellikin lopulta. Jätin sinne kassini, huone olisi vapaa klo 14, mutta voisi olla jo kymmeneltäkin. Huh, sitten ei kun menoksi...
Kalatorille oli tarkoitus mennä, mutta eihän se ihan onnistunut. Hyppäsin nimittäin punaisen linjan metroon, kun olisi pitänyt mennä vihreään linjaan. Tämä punainen linja vie suoraan keskustaan, pilvenpiirtäjien asuinalueelle. No, mitäpä tuosta, oli nälkäkin ja ajatelin samalla mennä aamiaiselle siihen Ravin ravintolaan (Ravi's). Tiesin että pitää jäädä World Trade Centerin asemalla ja siitä painella oikealle päin Al Satwaan. Kun asemalta ulos astuin, tulikin vastaan se ökydubai. Eli Sheikki Khalifa bin Sayedin katu, paikallinen Pielisentie. Molempiin suuntiin kuusi kaistaa ja pikkutiet niiden kahta puolta. Ja liikennettä riitti eikä ollut liikennevaloja ainakaan sillä suoralla. Ja ne pilvenpiirtäjät! Kaikenlaisia torneja silmänkantamattomiin.
Siispä kävelemään kohti pohjoista ja sitten jostain oikealle. Mutta kun noitten tornien välissä ei ollut edes kunnon katua. No, lopulta pääsin kääntymään ja ehkä n. kilometrin päässä olisi se Ravin tola. Jotenkin jouduin ihan syrjäkujille ja kävelin ja kävelin. Yksi moskeija tuli vastaan ja sitten jokin hiekkakenttä ja linja-autovarikko. Katselin kun korjausmiehet käveli kahvimukit käsissään, jotain ruokaa ja juomaa silä suunnalla piti siis olla. Pienten kyselyjen jälkeen löytyikin se Ravi. Tosin yllätyin kun niitä olikin saman nimisiä kolme vierekkäin. Se oikea Ravi oli vielä kiinni, joten valitsin keskimmäisen. Heti tulikin rosvon näköinen tarjoilija esittelemään ruokalistaa. Mutta eihän siitä mitään tajunnut, kun olivat intialaisia pöperöitä kaikki. Kysyin chicken tikkaa tai butter chickeniä, mutta niitä ei vielä aamupalan aikaan saanut. Sisällä oli yksi työläinen jotain syömässä, joten osoitin annosta, että tuota. Se oli muistaakseni paya se annos. Hetken päästä tuli jonkinlaista kastiketta jossa lillui ilmeisesti lampaan rasvapaloja, luiden ympärillä. Ei tuotu haarukkaa ja veistä vaan lusikka. Ja tietysti se pitaleipä vai mikä lie. Katselin tämän työläisen ateriointia ja pian revin leivästä palasia jotka kastelin kastikkeeseen. Yritin sitä ihraakin syödä, mutta kesken jäi. Juomana oli vettä peltimukeista. Joko lopetitte, kysyi tarjoilija kun menin maksamaan. En maininnut, mitä annoksesta ajattelin, koska muistaakseni maksoi vain 7 dirhamia eli vajaat kaksi euroa. Siis koska se aito Ravi alkaa olla erittäin tunnettu ja suosittu ympäri maailman, oli pari muuta Ravia keksinyt pitää samannimisen kuppilan siihen viereen.
Työ(?)matkalaisia (s)heikintiellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti